Implanttien poistaminen huomenna!

Toissayönä näin painajaista, jossa olin menossa implanttien poistoon. Tämä ei toki vielä tehnyt unesta painajaista, vaan kaikki leikkaukseen mentäessä tapahtuva.  Kuljin loskaisen metsän halki Prisman takapihalta näyttävään paikkaan, jossa mua odotti sellainen todella vanhan tyylinen ambulanssi. Sen vieressä kaksi Patsy Stonelta näyttävää hoitsua polttivat ketjussa röökiä, ja Marge Simpsonin sisarusten äänellä murahtivat, että olenko minä seuraava.

No viddu olenhan minä, eikun paitaa päältä ja saliin. Leikkaussalissa oli rivissä parturin penkkejä, joihin oli aseteltu ruosteisia nauloja. Kuulemma niiden avulla pysyn sitten paremmin paikoillani, kun kuitenkin alan vääntelehtimään kivusta, niin ne kaikki tekee. Sweet!

Itse leikkausta en nähnyt, vaan siirryin suoraan pukuhuoneeseen ja peilin eteen. Näytin pojalta. Ihan siis sellaiselta Justin Bieberiltä 13-vuotiaana. Sweet again! Tosin, Justin Bieberillä taisi jo 13-vuotiaana olla sellaiset rintalihakset, että olisi hakannut mun unessa näkemäni varustuksen mennen tullen.

Rintaimplanttien poisto pelottaa

En tiedä mitä tällä viikolla on pään sisälläni tapahtunut, mutta yhtäkkiä olen aivan paniikissa leikkauksesta. Olin aiemmin niin yksiselitteisen helpottunut siitä, ettei mua nukuteta, etten miettinyt itse leikkausta sen kummemmin.

Nyt mieleni on vallannut ajatus siitä, miten brutaali huominen leikkaus voi olla. Kyllä mä varmasti jotakin sen leikkauksen aikana tunnen, vaikka alueen puuduttavatkin. Varmaa nyt on ainakin se, että kaikki muut aistit pelaa; näen vähintään leikkaussalin katon ja kuulen, mitä puhutaan. Olettaen toki, että salissa puhutaan. Entä, jos kuulen miten iho aukeaa?

Muahan siis tunnetusti ahdistaa kaikki vereen ja ihmisen elimiin liittyvät asiat, eli entä jos oikein kuulen kaikkea ällöttävää? Entä jos pieraisen rentoutuneena? Kuulen sitten senkin, kuten kaikki muutkin salissa olijat. Onneksi diapam-päissään voi kuitata siihen jotakin helvetin nasevaa. ”Torstai, hernerokkapäivä eilen, you see.” Ja sitten kaikki nauravat iloisesti ja jatkavat paskanhajussa töitä.

Pahimmalta nyt etukäteen tuntuu ajatus siitä, että en ole leikkauksen aikana kontrollissa. Joudun makaamaan paikoillani, kun mun ympärillä tapahtuu asioita, joille en mahda itse yhtään mitään. Se ei oikein napostele.

Kontrollin menetyksen pelko on jotakin aivan käsittämätöntä. Se ei liity mulla ainoastaan tähän leikkaukseen, vaan myös muihin aspekteihin elämässäni. En tässä kohtaa avaa asiaa enempää, mutta pointtina se, että se on mussa todella vahva ja syvällä oleva piirre. Ehkä nukutus olisi sittenkin ollut parempi vaihtoehto, siinä sentään olen todellakin kanttuvei enkä voi yrittää jotenkin ajatuksen tasolla kontrolloida asioita.

Samalla kun panikoin hereillä olosta (tätähän sä bitch koko ajan oot halunnut!) mietin myös, että olen tosiaan saanut leikkausta ennen rauhoittavan. Sen pitäisi kyllä viedä kaikki mahdolliset jännitykset ja kontrollin halut pois – tai niin se on ainakin aiemmin tehnyt. Synnärillä sain kipupiikin, kun toki yritin reippaana naisena mennä läpi koko homman ilman epiduraalia.

Kipupiikin vaikutus: puolet ajasta pompin, tai suorastaan leijailin, vailla huolen häivää kukkakedolla auringonlaskussa, puolet ajasta seisoin synnärin vessassa kuumassa suihkussa. Ah, en tosin aivan puolta ajasta, sillä hetkeksi paras ystäväni kiikutti mulle suihkuun myös ruokaa. Olikohan ne lihapullia tai kasvispyöryköitä? En muista.

Kun sitten lopulta luovutin epiduraalin suhteen, tuli sitä laittamaan kuulemani mukaan eräs melko nuori anestesialääkäri (mies). Sen muistan tilanteesta itse, että kätilö kiipesi sängylle pitämään mua paikallaan ja totesin siinä jotakin tyyliin: ”Ihanaa, minun sängyssäni ei olekaan ketään ollut viimeiseen yhdeksään kuukauteen”. Ja taisin mä siinä jotakin muutakin kertoa, esimerkiksi ekasta ultrasta, jossa oli sauva mitä piti runnoa edes takas kun ei meinannut  kunnollista kuvaa pikkutyypistä saada jne. Mutta ei mennä siihenkään sen tarkemmin.

Rintaimplanttien asennus vs poisto?

Kuvittelisin, että rintaimplanttien poistaminen tapahtuu yhtä väkivaltaisesti kuin niiden laittokin. Sehän ei siis todellakaan ole mitään nättiä katseltavaa kun silareita survotaan sisään nahkan alle.

En toki ole omieni laittoa nähnyt, mutta useammassa dokumentissa kylläkin. En ihmettele yhtään, että implanttien laiton jälkeen rintalasta on niin saakelin kipeä – vaikka toki kivunaiheuttajia on silloin muitakin kuin se pelkkä runnominen.

Tissikuvaukset peruuntuivat

Ystäväni Sofia sairastui, emmekä ehtineet ottaa kuvia ajalta ennen implanttien poistoa. Se oli tavallaan mulle helpotus, mutta toisaalta harmittaa. Sofia olisi voinut käyttää kuvia työssään nuorten kanssa – näyttää heille koko tämän prosessin. Olisin itsekin halunnut nähdä tämän ammattilaiskuvaajan silmin, mutta toisin kävi. Sovimme, että otamme silti kuvat leikkauksen jälkeen. Näkeehän siinäkin jo, mistä tässä on kysymys. Voimme kuvata arvet tuoreina, ja kuvailla tissejä ylipäänsä vaikka seuraavan vuoden ajan, jotta muutokset näkyvät.

Koska jotakin piti tänään nyt tallentaa, napsin aamulla peilin edessä itsestäni kuvia. Onnistuin mielestäni saamaan kuvaan myös oikean tissin aamutoimet, eli kuvasta on mahdollista nähdä tiettyä kulmikkuutta tissin alaosassa yön jäljiltä. Laitan kuvia tänne jossakin vaiheessa, kunhan tämä koko prosessi on vähän pidemmällä.

Kun olin ottanut kuvat, etsin pilvestä kuvia ajalta ennen implantteja. Viimeisen neljän vuoden ajan olin katsellut niitä kuvia ajatuksella: ”voi että, nuo kun saisin takaisin” ja nyt, ehkä painajaisuneni takia, kauhistuin. Näin ne jälleen siitä samasta vinkkelistä, kuin ennen implanttien ottoa!

Miksi teen näin? Mä tuun niin katumaan tätä! Tissit ovat nyt ihanan täyteläiset ja pyöreät, ja huomisen jälkeen ne ovat tyhjät riutuneet pussit, tollaset karmeet poikatissit. Oonko mä nyt ihan varma tästä?

Erottaako silarit?

Mielestäni mun silareita ei ole helppoa erottaa aidoista, edes biitsillä biksuissa (paitsi toki silloin, kun kaivan tisseille hiekkaan auringonottoaukkoja). Muutama kaveri on tosin todennut, että ne näkee kilsan päästä. ”Parempi olis, on näistä maksettukin!” No ei, en ole oikeastaan koskaan esitellyt näitä. Tasan kaksi kertaa olen pukeutunut toooodella avonaiseen toppiin ja niihin kertoihin palaan takuulla myöhemmin vielä.

Kun nyt katselen aamulla ottamiani kuvia, olen vahvasti sitä mieltä, ettei mun tissit näytä yhtään muovisilta tai teennäisiltä. Samalla ymmärrän, etten osaa katsoa niitä enää oikein, sillä olen katsellut niitä tässä jo useamman vuoden. Silmä on siis täysin tottunut niihin.

En myöskään osaa verrata niitä esimerkiksi ystävieni rintoihin, sillä en muista nähneeni kovinkaan monen ystäväni tissejä paljaina. Pääasiassa olen nähnyt alastomia rintoja vain pornossa, ja sehän on tiedossa millaiset rinnat siellä saavat pääroolit.

Toki jotakin selkeää eroa aitoihin rintoihin pystyn sanomaan jo näkemättä yksiäkään ystäväni tissejä. Se on nännien paikat. Nehän ovat siis tällä hetkellä luonnottoman korkealla verrattuna siihen, missä ne olivat ennen implantteja. Niitä ei Tallinnassa tehdyssä leikkauksessa siirretty, mutta ne nyt sitten vain jäivät palluroiden takia vähän hassuun kohtaan. Siinä on muuten myös syy, miksen ole koskaan silarit otettuani ollut ilman rintsikoita julkisella paikalla.

Etukäteen mä siis harhaisesti kuvittelin, ettei silareiden kanssa tarvitse rintsikoita välttämättä ollenkaan. No ei periaatteessa tarvitsekaan, mutta auta armias kun tulee vähänkin kylmä ja alkaa nöpötys, siinä taika paljastuu ja yleisöä varmasti naurattaa.

Huominen on huomenna

Pitkä odotus päättyy huomenna. Jännittää, pelottaa ja kauhistuttaa. Katselen aamulla ottamiani kuvia tällä hetkellä todella haikeana. Huomenna noita ei enää ole. Ne ovat kuitenkin olleet osa mua (vaikkei omilta olekaan tuntuneet) nyt jo vuosia ja koen, että niiden avulla itsetuntoni korjaantui ainakin hetkeksi.

Olen hieman surullinen nyt, sillä en missään vaiheessa osannut odottaa näin suurta tunteiden ja ajatusten myllerrystä. Kuvittelin, että olisin huomisesta pelkästään innoissani. Niin ei kuitenkaan käynyt. Ehkä tämä on luonnollista, mutta tällä hetkellä ahdistaa. Olin varma, että huomenna lähden onnessani leikkaukseen, ja nyt on pääasiassa epäileväinen olo. Vaikkei toisaalta olekaan.  Huoh.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: